Päivänsäde ja menninkäinen

Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
Päiväsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan olla päällä maan.

Katselivat toisiansa -
Menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mut en ole eläessäni
Nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa, vaikka loisteesi
Mun sokeaksi saa -
on pimeässä hyvä asustaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan
näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä:
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde,
mutta vieläkin,
kun menninkäinen öisin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä
valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.
(Reino Helismaa)