Aku
"Ihmisen paras ystävä"
Ei varmaan kenen tahansa paras ystävä, eikä erikoinenkaan, mutta omalla valloittavalla persoonallaan ja olemalla itsensä oli paras ystäväni.
"Vahingossa" Aku löytyi, vai löysikö se minut? Isän matkassa menin siskoni kanssa Ämmänsaareen ostamaan "Siperian mersua" eli Ladaa (liekö johdatusta Itäsiperian laikaan..:) ) ja siellähän tämä ruskeakuonoinen hurmuri nuorena ja iloisena oli. Miehet tutkivat autoa (onko Lada auto? ;) ) ja itse olin koiran kanssa tuttavuutta tekemässä. Sisko oli taka-alalla koska naapurin koira oli purrut häntä tämän ollessa pieni ja täten luonnollisesti pelkäsi koiria.
Aku oli aivan "hömppänä". Hepulia sai pallon kanssa ja kuoppaa väliin kaivoi. Siitä villinä lenkin heitto minkä juoksunaru antoi perään. Omistaja varoitteli Akun olevan lapsille vihainen, koska ei ole tottunut lapsiin. Ei ollut minulle, mutta kieltämättä Aku oli vihainen lapsille. Aina sai kieltää koskemasta koiraan jos oli toisia lapsia tulossa silittämään sitä.
No, Aku jäi ja autokaupat tuli. Mieleen jäi kuva kauniista ja eloisasta koirasta. Eläin- ja koirahulluus oli vaivannut koko pienen iän. Koiraakin oli tullut kinuttua useammin kuin yhden kerran. Yllätys olikin iloinen ja suuri kun sitten Akun perhe joutui luopumaan koirasta muuton vuoksi ja isä toi tämän persoonallisen "juhlasekoituksen" kotiini. Akun emä oli cockerspanieli ja isä todennäköisesti suomenpystykorva.
Ja siitä se sitten alkoi. Ihmisen parhaaseen ystävään tutustuminen ja kaikki ne tapahtumat ja kommellukset joita tule elettyä ja koettua Akun kanssa. Tuli oppia ja ikää, koiralle ja itsellekin. Tärkeintä ja antoisinta oli kuitenkin varmaan se kuinka vilpitöntä ja uskollista voi olla koiran kiintyminen "omaa ihmistä" kohtaan. Ja ehkä lapsen näkökulmasta koiran kanssa eläminen oli eri tavalla antoisaa kuin mitä se nyt on. Silloin koiran hyväksyi pyyteettömästi sellaisenaan nauttien sen ominaisuuksista sellaisenaan ja kuitenkin tämä oli se tärkein ja arvokkain olento maan päällä. Ei ollut koulutus/koepaineita eikä pakotteita suorittaa jotain tai saavuttaa kunniaa ja mainetta koe/näyttelymenestysten muodossa. Vaan koira oli arvokas sinä minä se oli.
Aku haukkui kaikkea mikä liikkui ja tarvitsiko aina liikkuakaan? Linnut pienestä suureen, jänikset, porot, hirvet ja uimasillekin meni vesilintujen perään. Kaikki kelpasi.. "Monitoimikoiruus". Harmittavasti vain kotonani ei harrastettu metsästämistä hirvestyksen lisäksi. Joten hienot haukut jäi saaliittomiksi. Auton ajaminen oli "bravuurinumero" ja sitkaat toistot saavuttamattoman saaliin perässä toikin sitten sen viimeisen matkan Akun ollessa n. 14 vuotta.
Ja varmaan ei ollut nyky-normien mukaan täydellinen koira, mutta minulle oli. Täydellinen, omanlaisena, uskollisena puolustajana ja ystävänä tiukan paikan tullen.
Ja varmaan Akua käy kiittäminen tai moittiminen tästä "koirahulluudesta" joka tuli ja jyräsi alleen kaiken muun.
Ja vielä tänäänkin kun elämä hakee uusia uomia muistelen Akua ja oppeja joita elämään sain Ja niitä hetkiä joita koirani kanssa jaoin. Samalla muistan kuinka koirat voivat nytkin olla ihmisen parhaita ystäviä. Jonka vuoksi nykyinen oma lauma ja sen jäsenet nousevat taaseen arvoon mittaamattomaan.
Aina ei muista kaikkea mitä on oppinut ja mikä on tärkeää, mutta onneksi edes joskus tulee mieleen.